maanantai 8. joulukuuta 2008

Tähän alkaa jo tottua


Sunnuntai-iltana tapasimme kerrostalon pihamaalla, kirjoitettiin auton takakontin päällä nimemme korttiin ja täristiin kylmästä. Soitettiin summeria ja asteltiin rappukäytävään. Eteisessä halasimme kaikki vuorollamme ja minä ojensin kukkakimpun. Taas yksi menetetty vanhempi.

Ystäväporukkamme on tavannut viime aikoina oikeastaan vain huonoissa merkeissä. Äitini kuolema, muuttoni kaiken sen surun keskellä, epätietoisuus omasta terveydestäni, huoli ystävän terveydestä ja nyt yksi meistä on isätön.


Ensin kahvipöytään ilmestyi vain yksi muffinssi. Nauroimme kun pohdimme kuinka saamme sen jaettua neljään osaan. Hiljalleen muffinssin ympärille ilmestyi pipareita, täytepipareita, suklaata, nachoja jne. Istuimme kahvin ääressä ja keskustelimme tulevista hautajaisista, perukirjoista, kissoista, opiskelija-asunnossa asuvasta ainokaisesta ja tämän kämppiksestä, vanhapiikamekostani, joululahjoista ...


Illalla saunassa mietin, että kyllä tämä jo oikeasti riittäisi jo. Voin tältä syksyltä nimetä jo viisi jommankumman vanhempansa menettänyttä, itseäni ja veljäni lukuunottamatta.


2 kommenttia:

Lellu kirjoitti...

Voimia sinulle. Itsekin olen menettänyt 10 kk sisällä 4 tärkeää ihmistä, joista tärkein oli äitini.
Välillä todella tuntuu, että riittää kiitos. Mutta jotenkin sitä vaan jaksaa. Lohtuhali.

Sahrami kirjoitti...

Halaus.

Kuolema ei tule koskaan yksin, siltä ainakin tuntuu. Jossain vaiheessa se loppuu, jatkuva hautajaisten virta. Aaltoliikettä.

Olen ollut poissa bittiavaruudesta, nyt vasta löysin ja luin. Olen niin pahoillani.