Kohtaamisia

Löydämme käytäviltä viimein etsimämme ja kokeilemme ovea. Se on lukossa ja soitamme vieressä olevaa ovikelloa. Pian huurrelasin takana näkyy valkoasuinen hahmo, joka ottaa kaulaltaan avaimen, työntää sen lukkoon, kääntää, ja avaa ovea nähdäkseen meidät. Tervehdimme ja kerromme ketä olemme tulleet katsomaan. Pääsemme sisään.

Hän halaa meitä, kahta työtoveriaan, pitkään ja iloisena. Saamme huoneen, jossa voimme rauhassa keskustella. Juttelemme joulusta, työasioista ja hänestä. Kuinka hän ei muista juurikaan mitään viikon takaisesta. Ja miten hän voi nyt. Ulkoilulupa antaa mahdollisuuden pitkiin kävelylenkkeihin, ja kuinka hän pääsee pian rauhallisemmalle osastolle. Lupaamme hoitaa ne asiat, joista hän huolehtii ja lähdön tullessa olemme kaikki hyvillä mielin.
Illalla muistuttelen itselleni, että en koskaan alkaisi liian kiltiksi.

Kerro

Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kaiteelle seisomaan jään
kädet nostan
ummista en silmiä
enää ei huimaa

Mä karkaisin vieraiden mukaan
ei viikkoihin löytäisi kukaan
ulos saan nukahtaa
mä vuokraisin majakan jostain
ja tauotta juhlisin jos vain
huvittaa teen mitä vaan

Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

En mieti kuinka nyt käy
ja kuka kaipaa
ja vaikkei maatakaan näy
nojaan jo ilmaan

Mä halvalla tavarat myisin
pois muuttaisin, siellä pysyisin
mikä maa valitaan?
mä haluan kokea kaiken
laskuvarjohypyn ja naisen
rakastaa tosissaan

Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu

(Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu)

Vietä rauhallinen joulu

Aamulla jatkan jouluaskareita siitä, mihin ne eilen illalla jäivät. Leipoessani mieltä painaa ajatus työkaverista, joka joutuu viettämään joulunsa sairaalassa.

Iltapäivällä puhelin soi ja vastaan virallisesti, sillä näytöllä näkyvä numero on tuntematon. Soittaja esittelee itsensä sairaalan henkilökuntaan kuuluvaksi ja sanoo 'teidän tuntemanne henkilö haluaisi keskustella kanssanne'. Kuulen luurin vaihtuvan kädestä käteen ja pian kuuluu tuttu työkaverin ääni. Keskustelemme käytännön asioista rauhallisesti ja hitaasti, sillä hänen äänensä puuroutuu (lääkkeitten ansiosta, kait) aina muutaman lauseen jälkeen. Lopuksi hän toivottaa rauhallista sekä hyvää joulua ja minä vannotan häntä nyt lepäämään. Minä huolehdin muutamasta asiasta, ja lopuista ei oteta stressiä nyt.
Puhelun loputtua levottomuuteni ei ole laantunut yhtään.

Olen saanut jo joulupaketteja. Yhdessä niistä on kirja, luultavasti vieläpä sellainen josta olen haaveillut. Eilen ostin Gjestalin Bris-lankaa (50% soijaa, 50% villaa) kaulahuivin verran. Heti kun tilaisuus antaa myöten, häivyn edellä mainittujen kanssa mökille päiväksi pariksi. Tavoittamattomiin. Mitä juhlaa.

Odotellessa

Olemme pohtineet miksi niin kävi.
Nyt äitin potilaskertomuksen on lukenut useampi terveydenhuoltoalalla työskentelevä.
JOS äidin oireita olisi tutkittu tarkemmin, JOS äidille ei olisi annettu liian vahvaa särkylääkettä eikä sen jälkeen jätetty neljäksi tunniksi täysin valvomatta, minulla ehkä olisi vielä äiti.

Käsivarteni on tulehtunut.

Työkaveri, hyvä ystävä, on joutunut yllättäen sairaalaan.

Mutta tulee se joulu tänäkin vuonna.

Huh-huijaa

Kun on levittänyt joulukoristeita, ollut työnjohtajana jouluverhojen ripustamisessa, osallistunut paketointiin, vahtinut ikkunasta lunta, morjestanut joulukuusenostajia ja juossut Club for Five:n tahtiin, niin sauna onneksi rentouttaa.

Valokuvatorstai

113. haaste: lämpö

*klik*

"Ei valitettavasti"

Aamulla, juuri kun olen lähdössä, lankapuhelin pärähtää soimaan. Kissat eivät ole tottuneet harvakseltaan soivaan puhelimeen ja säntäilevät karkuun kovaa ääntä.

-Haloo.
-Onkohan rouva X tavattavissa?
-Ei valitettavasti. Hän on kuollut 2,5 kuukautta sitten.
-Ai jaa. No en sitten häiritse enempää. Kuulemiin.

Mokoma kuolema. Osaa yllättää milloin mistäkin suunnasta.

---

Iltapäivällä työhuoneen pöytä täyttyy neliöistä ja suorakaiteista. Tunnen suunnatonta onnistumisen iloa yksinkertaisesta työnjäljestä ja naureskelen itselleni samalla. Alkuillasta työskentelen vielä erään joululahjan parissa ja olen hieman huolissani sen onnistumisesta. Sillä olisi niin tärkeää pitää 'sisko' turvassa.

Yksi veto, toinen veto, kolmas veto. Valmis.

Alusvaatteista

Olen elämäni aikana asioinut 3-4 kertaa sellaisessa Oikeassa Alusvaateliikkeessä. Jokaisella kerralla asiointi on ollut miellyttävä kokemus, joskin kallis (mutta toki sen väärti).
Tiistaina astelin hetken mielijohteesta alusvaateputiikkiin. Jos vaikka jotain piristävää löytyisi... Astuin liikkeestä ulos kolminumeroisen summan köyhempänä, mutta rutkasti piristyneenä. Herttainen ja auliisti palveleva myyjätär sekä silkkipaperiin käärityt ihanuudet nostivat mielialaa hetkessä.

Tänään työpäivän päätteeksi jäin rupattelemaan kollegan kanssa, joka ohimennen kysäisi pitäisikö minun tällä viikolla varata aika työterveyslääkärille (mainittuani oireilevasta mielialasta aiemmin viikolla). "Ei", vastasin. Olen ollut nyt huomattavasti pirteämmällä tuulella. Huhtikuusta lähtien vihoitellut hermojuuri ei ole saanut minua vielä lääkäriin. Imusolmuke oli poikkeus. Yhden pään takia en ala murehtimaan joulun alla.

Iltapäivällä tein kaupungilla löytöjä. Maailman tärkeimmistä vallankumouksista kertovan kirjan superhalvalla sekä kaksi edullista mallinukkea. Mutta isälle joululahjaa, sitä en löytänyt vieläkään.

Ajan kuluminen

Joskus vuosia sitten joulukortteihin kirjoitettiin ystävän nimi. Sitten tuli vaihe, jolloin perään liitettiin poikaystävän nimi.

Pari joulua myöhemmin pariskunnilla alkoi olla sama sukunimi. Pian nimien perään liitettiin esikoinen.

Nykyään joulukortit joutuu kirjoittamaan 'perheineen', koska ei vain yksinkertaisesti mahdu.

Niin se aika vain kuluu.

Pikän kaavan mukaan

10 tuntisen joulumarkkinamyynnin jälkeen suuntasin kollegan kanssa keskustaan ravintolaillalliselle. Etukäteen sovittu illallinen meinasi kaatua heti alkuunsa, sillä suosittu perheravintola oli ääriään myöten täynnä, mutta puhuimme meille paikat eräästä nurkkapöydästä.

Odottelimme tarjoilijaa, joka saapui puolen tunnin kuluttua pahoitellen että olimme joutuneet odottamaan niin kauan. Yksi työntekijöistä oli sairaana ja ravintolassa oli todellakin ruuhka. Tilasimme, saimme juotavaa, ja jäimme rupatellen odottelemaan pizzojamme.

Keskustelimme käsitöistä ja design-tuotteista. Joululahjoista ja kenelle on vielä lahja hankkimatta. Petos lautasella- kirjasta, jota olen lukemassa. Kerroin tehneeni muutaman testin, joiden kaikkien mukaan poden keskivaikeaa masennusta (sivusimme aihetta lyhyesti ja ilman suurempaa noteerausta. Hienoa, sillä en jaksa puhua itsestäni ja voimakas reagointi asiaan vain nostaa ärtymystäni). Ja kissoista; kun kaksi kissanomistajaa istuu samassa pöydässä puheenaihetta riittää!
Kun aikaa oli vierähtänyt 1h 40min, tarjoilijapoikamme saapui nolon näköisenä pöytämme äärelle ja tunnusti unohtaneensa tilata ruokamme sen kaiken ruuhkan keskellä. Emme pahastuneet, sillä ei meillä mikään kiire ollut. Aikaa vierähtikin yhteensä 3 tuntia, päivällä vitsailimmekin että syödään pitkän kaavan mukaan...

---

Esko-tytöstä on kehkeytynyt suunnaton saunoja! Kun kiukaaseen laitetaan tulet, se makoilee saunan ylälauteilla laskeutuen sieltä alas lauteitten alle sitä mukaa kun lämpötila nousee sen mielestä liian kuumaksi. Se köllöttelee lattialla (tai puukorissa) kun ensimmäinen kylpijä saapuu löylyihin ja jää saunaan tämän luovuttaessa saunavuoron seuraavalle.
Vähintäänkin tunnin saunassa lekotellut kissanpoikanen on äärettömän lämmin, kun sen nostaa syliin.

Merkkipäiviä

Kaupassa en oikein tiennyt mitä olisin halunnut, mutta väri oli sentään selvä. Eikä valintakaan loppujen lopuksi ollut hankala.

Poikkeuksellisesti ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät jo kun astuin portista sisään. Tottunein askelin suuntasin kohti oikeaa riviä, osaan tuon matkan jo unissani. Kohdalla pysähdyin ja puristin kädessäni olevaa kimppua pitkään ennen kuin laskin sen kylmään maahan, kanervien viereen.

Hyvää syntymäpäivää, äiti.

Ollako vaiko eikö olla

Vanha minäni on kuulemma kadoksissa. Ystävien mukaan olen ollut urhea, ottanut asiat rauhallisesti ja tyynesti. Moni on ihmetellyt miten selvisin lokakuusta.

Mutta tilalleni on muiden mukaan tullut pessimistinen, elämään kyynisesti suhtautuva minä. Joka sietää elämää, koska on pakko.
Vanhaa, iloista, minääni kaivataan takaisin.

Olen nyt kaksi päivää pohtinut asiaa. Enkä näe syytä miksi sen pitäisi tulla.

Ehkä minun kuuluisi olla huolissani. Mutta en näe siihenkään mitään syytä.

Esko. Pallero, joka joutui dieetille.

Tämän hetken ehdotonta parhautta

Tähän alkaa jo tottua

Sunnuntai-iltana tapasimme kerrostalon pihamaalla, kirjoitettiin auton takakontin päällä nimemme korttiin ja täristiin kylmästä. Soitettiin summeria ja asteltiin rappukäytävään. Eteisessä halasimme kaikki vuorollamme ja minä ojensin kukkakimpun. Taas yksi menetetty vanhempi.

Ystäväporukkamme on tavannut viime aikoina oikeastaan vain huonoissa merkeissä. Äitini kuolema, muuttoni kaiken sen surun keskellä, epätietoisuus omasta terveydestäni, huoli ystävän terveydestä ja nyt yksi meistä on isätön.

Ensin kahvipöytään ilmestyi vain yksi muffinssi. Nauroimme kun pohdimme kuinka saamme sen jaettua neljään osaan. Hiljalleen muffinssin ympärille ilmestyi pipareita, täytepipareita, suklaata, nachoja jne. Istuimme kahvin ääressä ja keskustelimme tulevista hautajaisista, perukirjoista, kissoista, opiskelija-asunnossa asuvasta ainokaisesta ja tämän kämppiksestä, vanhapiikamekostani, joululahjoista ...

Illalla saunassa mietin, että kyllä tämä jo oikeasti riittäisi jo. Voin tältä syksyltä nimetä jo viisi jommankumman vanhempansa menettänyttä, itseäni ja veljäni lukuunottamatta.

Pitsiä

Joulun tulon huomaa siitäkin, että alusvaateosastoilla värit kääntyvät tummanpunaisiin ja kankaat pitseihin.
Isojen tyttöjen osastolla silmiini osui musta (yllättäen) mekko, jonka reunassa oli pitsiä. Ei mitään erikoista pitsiä, eikä mallikaan ollut kummoinen. Raahasin mekon kuitenkin sovituskoppiin (myös 38 saattaa olla siis iso koko), ja pitsit vaan näyttivät niin herttaisilta. Ja se vyötäröllä oleva satiininauha. Sama tuo, mitä muut ajattelisivat.
Kun töissä kävelin kutomon läpi, kuului eräs vanhimmista oppilaistamme sanovan 'on sillä xx:llä niin kaunis mekko päällä. piti oikein lasit laittaa päähän'.

Työpäivän loputtua pyöritin luomapuissa omaa lointani ja katseeni osui ikkunasta heijastuvaan kuvajaiseen. Suora otsatukka, letti niskassa, pitsi mekonhelmassa. Vanhapiika käsityöopettajat näyttivät varmaan samantapaisilta silloin aikoinaankin.

Lukemisia

Harmittelen usein kun en ehdi lukemaan. Roudaan kirjastosta kassikaupalla kirjoja ja kuukauden kuluttua kannan ne lähes avaamattomina takaisin. Se aika, kun ehti lukemaan neljäkin romaania kuukaudessa on hävinnyt jonnekin, luultavasti ikiajoiksi.

Ystävän kehotuksesta varasin itselleni sodankäynnin kirjan. Eilen, kun olisi pitänyt jo nukkua, luin kirjaa parisenkymmentä sivua. Jos hyvin käy, osaan ottaa kirjan neuvoista jopa opikseni. Tai sitten liityn siihen ryhmään, joka lukee ja lukee kirjaa pääsemättä siihen sisälle sen tarkemmin.

Koska olen viime aikoina ottanut itselleni väkisin aikaa neulomista varten (onhan se jo yli 15 vuotta ollut stressin vähentämiseen oiva keino), ovat kaikki neulomiseen liittyvät asiatkin alkaneet kiinnostaa taas enemmän. Suunnittelen jo hautautuvani joululoman ajaksi nojatuoliin ja vain neulovani, neulovani ja neulovani. Olen valkannut jo mallejakin valmiiksi; boleroita, jakkuja, hihakkeita jne.

Uutisia, uutisia ja uutisia

Siellä oli jotain. Se näkyi ultraäänikuvissa (se geeli tuoksuu mielestäni hyvälle) turvotuksena sekä parina tuntemattona pattina. Verikokeet paljastivat leukosyyttien olevan hieman koholla, mutta olevan silti normaaleissa rajoissa. Ei jatkotoimenpiteitä, jollei turvotus taas nousisi.

Seuraavana päivänä saapuivat kuolinsyytutkimusten tulokset joten 46 päivää odotettuamme saimme vihdoin tietää mihin terveeksi luultu äiti kuoli 15 tunnissa.

Seuraavana päivänä saapui tieto saadusta apurahasta minulle ja työryhmälleni.

Ja sitä seuraavan päivänä istuimme pankissa ja listasimme äitini ja isäni omaisuutta perukirjoissa.

Ja viikon viimeisenä arkipäivänä sain tietää työni jatkuvan päätoimisena tuntiopettajana myös kevään ajan.

---

Iltaisin olen istunut nojatuolissa ja neulonut villasukkia. Iltapäivisin istun työhuoneella ja manailen huonoa ompelutaitoani.
Tänään viritin vanhan rukin käyttökuntoon ja kertasin lankoja ensimmäisen kerran 10 vuoteen. Hauskaa, ja niin aivot tyhjentävää tekemistä. Kissat osallistuivat, pyynnöstä huolimatta, touhuun parhaansa mukaan. Nyt minulla on ylikierteistä villa-pellava lankaa, josta en raaski tehdä mitään. Sekä ylikierteistä villalankaa, josta virkkasin ala-astetyylimäisesti patalapun tai vastaavan.

Työhuoneella. Joskus kun suruja oli vielä vähemmän.