Tarpeista

En tiedä varsinaisesti syytä miksi näin on, mutta päädyn usein kuuntelemaan miesten sydänsuruja. Huomasin sen jo teini-ikäisenä; minulle kerrottiin mutta silloiselle parhaalle ystävälleni, jonka kanssa olimme paitana ja peppuna, eivät hormonien mylläämät nuoret miehet niinkään puhuneet.

Tänä syksynä ja talvena olen kuunnellut useita murheita, yrittänyt olla tukena eron hetkinä ja ollut kuuntelevana, puolueettomana korvana. Eivät ne murheet kovinkaan eroa naisten vastaavista, mitä nyt yksinäisyys taitaa pelottaa vastakkaista sukupuolta hivenen enemmän.

Muutama viikko takaperin tuttava kertoo lastensa äidin löytäneen uuden ja nuoremman. Ero on lyhyt ja nopea, mielissä jo kait pitempään pimeinä ajatuksina pyörinyt. Tuttava jää yksin taloonsa, lapset sukkuloivat äitinsä ja isänsä luona. Molemmat ovat huolissaan toisistaan eron jälkeen, kuinka se toinen pärjää. Toinen kantaa syyllisyyttä ja toinen välittää ollessaan vielä vihainen.
Lasten äiti haluaa vielä samaan sänkyyn tuttavan kanssa, on tehnyt sen selväksi. Kun yritän tolkuttaa olevan parempi olla enää koskematta, tuttava myöntää että niinhän se olisi. Vaikka siitä jotain sairasta mielihyvää saisikin.
Illalla pakatessani kassalla kauppaostoksiani, puhelin piippaa tekstiviestiä. Saan kuulemma torua. Eivät voineet sille mitään, se tapahtui kuin tapahtuikin. Kumpikin tyydytettynä ja tilaansa tyytyväisinä. Ei katumusta, ei haikailuja entiseen.
Lasten äiti palaa uuden miehensä luo ja heittää siinä samalla tuttavan baariin, toivottaen samalla onnea uuden kumppanin etsintään.

Ihminen on ihmeellinen eläin.