Vanha minäni on kuulemma kadoksissa. Ystävien mukaan olen ollut urhea, ottanut asiat rauhallisesti ja tyynesti. Moni on ihmetellyt miten selvisin lokakuusta.
Mutta tilalleni on muiden mukaan tullut pessimistinen, elämään kyynisesti suhtautuva minä. Joka sietää elämää, koska on pakko.
Vanhaa, iloista, minääni kaivataan takaisin.
Olen nyt kaksi päivää pohtinut asiaa. Enkä näe syytä miksi sen pitäisi tulla.
Ehkä minun kuuluisi olla huolissani. Mutta en näe siihenkään mitään syytä.
2 kommenttia:
Joskus riittää, että hengittää.
Ilman sitä ei kyllä onnistu.
Yli vuosi on kulunut Iskän sairastumisesta, vajaa vuosi kuolemasta. En tosiaankaan, vieläkään, ole oma itseni. Päinvastoin.
Lähetä kommentti